Lokakuun 12. 2013
Karhunkierros Oulangan kansallispuistossa pitkällä kaavalla kesti viikon, yövyin reitin jokaisessa autiotuvassa ja tein lisäksi omia retkiä. Hautajärveltä Rukalle matkaa Karhunkierrosta pitkin kertyy 82 km, mutta halusin katsella lisäksi lähellä sijaitsevia nähtävyyksiä, kun nyt niillä kulmilla kuljeskelin. Niinpä Karhusillan Karhunkierrokselle matkaa kertyi hätänumeron verran, 112 km!

Olen aiemmin vältellyt ajatustakin Karhunkierroksesta, kun olen pelännyt ruuuhkia. Suomen suosituimmalla vaellusreitillä kuulema on hankala päästä edes pissalle, kun aina riittää kulkijoita. Ja pitäisi kantaa telttaa mukana, kun autiotuvat ovat tukossa. Nyt oli kuitenkin toisin! Sesonki on ohi lokakuussa - ja sain nauttia luonnon rauhasta, kulkea yksin välillä koko päivän ja usein yövyinkin yksin isossa autiotuvassa.

Ensimmäisenä päivänä taivalsin pivipoutaisessa säässä Hautajärveltä Savilammelle 15 km enimmäkseen kuivaa kangasmaastoa pitkin. Helppoa, jopa tylsyyteen asti. No onhan siinä yksi Rupakivi Savinajoessa ja Savilammen ympäristö on oikein viehättävä. Olin vähän hämmentynyt Metsähallituksen ohjeesta kantaa juomavesi mukana. Päätin kuitenkin ottaa vettä virtaavista kohdista ja keittää sitä, ainakin välillä. Ongelmia ei ilmennyt. Savilammen autiotuvassa nukuin yksin. Tunsin oloni turvalliseksi ja onnekkaaksi. Kamiinaan sytytin vain pienet tulet, ettei tupa lämpene liikaa. Olin ehkä turhankin varovainen, mutta minun pahin painajaiseni on tukalan kuuma tupa, jossa ei voi nukkua.

Selässä tuntui pieniä vihlaisuja rinkan kantamisesta. Rinkka estää selän luonnollisen liikkeen. Päätin oman turvallisuuteni vuoksi venytellä iltaisin ja pitää rinkan kanssa kuljettavat matkat maltillisina. Voisinhan tehdä yöpaikkojen ympäristössä lisäretkiä ilman rinkkaa. Näin hiljaisena aikana oli helppo huolehtia hygieniasta lämmittämällä vettä kattilassa ja peseytymällä kuistilla. Mikä nautinto olikaan siemailla terästettyä lempiteetä ja venytellä kehoa auki! Toinen iltaohjelmani oli espanjan alkeiden opiskelu. Hola, mucho gusto… Olen aloittanut kieliopinnot kansalaisopistossa Espanjan pyhiinvaellusreitille suuntautuvien retkihaaveiden vuoksi.

Toisena päivänä rinkan kanssa kulkemista oli vain neljä kilometriä Savilammelta Taivalkönkäälle. Ylitin ensimmäisen riippusillan, niitä tulisi riittämään… Tuona päivänä minulla oli hyvä tilaisuus rinkattomiin retkiin Oulangan kanjonille ja Ristikalliolle. Tuntui aika hurjalta, kun kalliojyrkänteelle pääsi katselemaan niin reunalle kuin uskalsi.

Olin lämmittänyt Taivalkönkään autiotuvan mielestäni sopivaksi, kun paikalle pyrähti illan hämärässä neljä saksalaista. Kielsin lämmittämästä tupaa lisää, he päättivät kostoksi järjestää äänekkäät juhlat nukkumaan mentyäni. Työnsin korvatulppia syvemmälle korviin. Aamulla he sitten tunkivat puuta kamiinaan niin, että minulla virtasi hiki rinkkaa pakatessa. Mikä helpotus oli päästä ulos pieneen vesisateeseen. Happea! Taivalkönkään tuvalla riittää hiiriä kiusaksi asti. Nostin leipäpussini ulos naulaan seinän viereen - huomatakseni aamulla hiirien syöneen osan leivistä. Jatkossa olisi mietittävä tarkkaan ruokapussien ripustamispaikka yöksi.

Kolmantena päivänä matka jatkui Taivalkönkäältä Oulangan luontokeskuksen ja Kiutakönkään kautta Ansakämpälle, 16 km. Monesti mieleen palasi tuskastuminen tuvan turhasta lämmittämisestä ja puun tuhlaamisesta. Luontokeskuksen työntekijä kertoi, että puun tuhlaamisen estämiseksi polttopuu tuodaan isona tavarana, niin että kukin pilkkoo sitä tarpeen mukaan. Kuulin myös jutun miehestä, joka kuljettaa mukanaan ketjua ja munalukkoa. Kuulema joskus ainut keino estää tuvan kuumentaminen saunaksi!

Vietin Oulangan luontokeskuksella suloisia hetkiä näyttelystä, sisävessasta ja muista mukavuuksista nauttien. Kahvilan työntekijä kertoi, että vilkkaimpina päivinä tiloissa soljuu tuhat asiakasta. Sillä hetkellä olin ainoa. Kehuin onnistuneeni retkiajankohdan valinnassa. Luontokeskuksen lähistöllä pyörähteli päiväretkeläisiä mm. Kiutaköngästä ihastelemassa. Nyt maisemat alkoivat olla kohdallaan! Oli mukava kävellä hyvää polkua pitkin männikössä korkealla rantatörmällä ja katsella alas Oulankajoelle. Yöksi asetuin yksin kauniille Ansakämpälle. Yksin kahdenkymmenen hengen tuvassa eikä maksa mitään! Voi tätä elämää! Pimeä laskeutui aikaisin, seitsemän maissa - ja pelkän otsalampun ja kynttilän valossa ei viitsi pitkään valvoa.

Neljäntenä päivänä kävelin Jussinkämpälle kahdeksan kilometriä. Illalla kuljeskelin vielä rivakasti kämpän ympäristössä saadakseni kehon lämpimäksi uimareissua varten. Kylmä kylpy teki hyvää keholle ja mielelle. Yöksi sain seuraa kahdesta vaeltajasta ja olikin jo mukava päästä juttelemaan.

Viidennen päivän vaelluksen Jussinkämpältä Siilastuvalle, 14 km tiesin etukäteen reitin vaativimmaksi osuudeksi. Kitkajoen rannalla oli kaunista katsella kuohuja, mutta hidasta ja työlästä kulkea. Muistutin itseäni siitä, kuinka reitti oli ollut sinne asti tylsän helppo. No nyt tuli vaihtelua. Saavuttuani Pienelle karhunkierrokselle laskin rinkan maahan ja läksin tutkimaan tätä reittiä. Kallioportille oli aikamoinen nousu ja sitten löysin pienen luolan, jonka muistan nähneeni aikoinaan Tammelan metsäkoulun retkellä! Tajusin kuinka paljon olen vahvistunut niistä ajoista. Laavulla istuessani sinne saapui neljä miestä, joiden kanssa jutustelun jälkeen tunsin olevani uusi ihminen. Se pieni ihailu vaelluksestani ja huomaavaisuus tekivät hyvää. Ihminen on sosiaalinen eläin, vaikka viihtyisikin yksin. Siilastuvan autiotupa sijaitsee aivan upealla paikalla, valkoisena kuohuvaa Jyrävän putousta vastapäätä. Vähän nuhjuinen kämppä oli yksin minun käytössäni.

Kuudentena aamuna olin ajoissa liikkeellä, jotta päiväretkeläiset eivät pääsisi yllättämään. Jätin rinkan maastoon, kävelin loput Pienestä karhunkierroksesta, ihastelin Aallokko- ja Myllykoskea ja kävin Juumassa korvapuustikahvilla. Nam! Illaksi saavuin Porontimajoen viehättävälle tuvalle. Paikalla on kaksi pientä tupaa vieretysten, asetuin joen päällä sijaitsevaan kämppään kuuntelemaan veden solinaa, taas yksin. Kävellessäni ympäristössä ihastelin läheistä kanjonia. Yksi hienoimmista maisemista koko retkellä! Onneksi hoksasin käydä katsomassa. Moni kehui tupamerkinnöissään nukkuneensa Porontimajoella erityisen hyvin. Veden ääni aivan kuin painoi unten maille. Aikainen pimeys sai minut jo kaipaamaan sähkövaloa.

Pohdin jo päästinkö itseni liian helpolla Karhunkierroksella, kun seitsemäs ja samalla viimeinen retkipäivä pääsi yllättämään vaativuudellaan. Sää oli kurja, tuulta ja sadetta. Piti oikein laittaa pitkät kalsarit ensimmäisen kerran. Porontimajoelta Rukalle kertyvät 15 km tuntuivat pitkiltä, varsinkin Rukan päässä jyrkkine nousuineen ja laskuineen. Vaellussauvat helpottivat polvien rasitusta ja olivat turvana liukastumisen varalta. Tuntui kuin Karhunkierros olisi vasta nyt alkanut tosissaan, kun kiipesin Kumpuvaaralle, Konttaiselle ja Valtavaaralle. Luonto oli upeaa, sen mitä sumulta näin. Ylös, alas, kiviä, juuria, portaita, hengästymistä… Olin helpottunut saavuttuani Rukalle. 112 km ja ylpeä siitä!

Syyskuun 27. 2013

Vuorotteluvapaalla oleva ystäväni Marja ajaa körötteli Helsingistä asti luokseni Rovaniemelle retkeilyn kiilto silmissään. Valitsimme lähikohteen, ainakin Rovaniemen suunnalta katsottuna. Posiolla sijaitsevat Korouoma ja Riisitunturin kansallispuisto olivat kummallekin uusia kohteita. Tällä retkellä tavoittelimme helppoutta ja nautittavuutta. Päivämatkat pidettiin kohtuullisina itseä kuunnellen ja autolla vaihdettiin paikkaa sujuvasti.

Edellisellä retkelläni Haltilla kyllästyin syömään jauhelihaa ja makaronia. Niinpä tätä retkeä varten perehdyin uudella innolla gormetruokiin Raija Hentmanin kirjassa Herkutellen luonnossa. Kannatti! Hyödynsin hyötykasvikuivuriani, ostin tarvittavia aineksia kuten kermankorvikejauhetta ja valmiita kastike- ja keittoaineksia ruokien pohjaksi. Mittasin ja pakkasin kotona valmiiksi kuhunkin ruokalajiin tarvittavat ainekset niin, että itse ruoan valmistaminen maastossa kävi nopeasti. Valkoviniäkin oli mukana.

Emme kulkeneet suinkaan koko Korouoman aluetta läpi, vaan keskityimme alueen keski- ja eteläosiin. Ensimmäisenä päivänä jätimme auton Saukkovaaran parkkialueelle, josta laskeuduimme kahvittelemaan alas rotkolaaksoon jääkiipeilypaikan kohdalle. Vettä valuva kalliojyrkänne pääsee oikeuksiinsa vasta jäädyttyään, mutta halusimme nähdä tämän kuuluisan paikan vaikka sitten syysversiona.

Pajupuron autiotuvalle taivaltamista oli “vain” neljä kilometriä, mutta matka tuntui pitemmältä. Vettä tihuutti hiljalleen. Oli lämmin syyssää. Nousua ja laskua riitti Korojoen rantatörmiä myötäilevällä kivisellä polulla. Vaatimaton, jopa ankeahko autiotupa tupsahti täyteen, kun paikalle pyrähti neljä muuta retkeilijää. He lämmittivät tuvan niin kuumaksi, että minä siirryin suosiolla nukkumaan lattialle, raollaan olevan oven viereen. Piha-alueen tulipaikat sopivat oivallisesti ruanlaittoon ja illanviettoon. Seuraavana aamuna paluumatkalla autolle kiipesimme portaita pitkin Piippukalliolle ihailemaan maisemia. Millä paikalla siellä onkaan laavu! Ruskan värit täplittivät jylhää maisemaa.

Ajoimme autolla Korouoman pohjoispuolella kulkevaa metsätietä pitkin paikkaan, jossa tie ylittää Korouoman alueen. Siitä läksimme kävelemään upeaa hiekkaharjannetta pitkin. Valoa, lampia, järviä, helppokulkuista hiekkakangasta! Rinkkakaan ei tuntunut painavan. Tuulisella ilmalla halusimme majoittua sisätiloihin, vaikka lampien ja järvien rannoilla laavuja riittikin. Kuulean tuvalla saimme olla kahdestaan. Reippaina tyttöinä peseydyimme lammen kylmässä vedessä. Seuraavana päivänä kävelimme Lapiosalmen eräleirikeskukseen ihastelemaan seudun kauneutta. Suorastaan paratiisikokemus tuli, kun erään lammen rannalla poimimme puolukoita ihanassa lämmössä, tuulen suojassa. Aurinko paistoi.

Illalla autoilimme kohti Riisitunturin autiotupaa yöpymään. Ja taas lämmintä riitti - aivan saunaversiona. Onneksi lämmittäjä pakeni paikalta kameroineen ladattuaan kamiinan täyteen puuta, niinpä me näppärinä tyttöinä avasimme oven ja ikkunat - ja tunnin kuluttua tuvassa olikin jo miellyttävää. Autiotupa toimii taukopaikkana lukuisille päiväretkeilijöille, joten aamulla oli herättävä ajoissa. Kuinka riemastuimmekaan ilmassa leijuvista lumihiutaleista! Kylmä pohjoistuuli puhalsi.

Riisitunturi on valittu vuoden retkikohteeksi 2010, mietimme miksi. Ei ainakaan autiotuvan takia. Sen sijaan reitistöt ovat erittäin hyvässä kunnossa, sepeliä on levitetty runsaalla kädellä ja opasteet ovat huippuluokkaa. Maisematkin ovat kohdallaan: kynttilämäisiä kuusia paksulla sammalkerroksella, rinnesoita, näkymä yli Kitkajärvien… Voin vain kuvitella kuinka kauniita kuuset ovat talvella tykkylumen peitossa ja kuinka hauskaa siellä olisi hiihtää. Kiersimme rinkka selässä vaativaksi mainostetun reitin, Riisin Riettaan, 10 km. Ainoaksi vaativaksi puoleksi me löysimme korkeuserot. Ja kun Riisitunturilla oltiin, söimme lounaaksi riisiä viinitilkan kera.

Syyskuun 12. 2013

Kaikki hyvä loppuu liian pian. Tällä kertaa se tarkoittaa unelmatyön loppumista ruskaoppaana. Kolmen viikon ajan sain iloita ryhmien kanssa patikoinnista Kilpisjärven maisemissa sekä bussiretkistä Norjan puolelle Skibotniin ja Tromssaan. Tänä syksynä olen löytänyt itsestäni uudenlaista varmuutta ruskaoppaan roolissa. Aiemmin varsinkin bussioppaana toimiminen on jännittänyt. Nyt luotan, että minulla on kokemusta ja tietoa riittävästi, vaikka kaikkea en tiedäkään (enkä koskaan tule tietämään). Ymmärrän sen, että lomalaiset eivät edes halua kuulla loputonta tietotulvaa. Arvokasta on kokea ja aistia yhdessä. Jakaa se hetki. Nauttia itsekin ja antaa sen näkyä.

Kerron ryhmille joskus juttuja opasurani alkuvuosilta. Silloin yritin opetella tuntureiden nimiä ulkoa pystyäkseni sitten opastamaan vakuuttavasti Tuskailin siinä kokeneemmalle opaskaverilleni, kuinka saamenkieliset nimet eivä jää millään päähäni. Hän tokaisi minulle, että ei sinun Riitta niitä kaikkia tarvitse opetella. “Mumiset vain jotakin epäselvästi, jos joku kysyy tunturin nimeä. Ei ne monesti viitsi kysyä - ja vaikka tietäisitkin tunturin nimen, eivät ne kuitenkaan sitä kohta muista. ”

Oppaan urani alussa koetin kysellä paikallisilta, mihin erikoisiin paikkoihin voisin syksyllä viedä ryhmiä. Sain oikein innostuneen selvityksen Norjan puolella Skibotnin lähellä sijaitsevasta Lullelaaksosta. Niinpä vein ryhmän sinne ihmettelemään lehtomaista aluetta orkideakasveineen ja vadelmineen. Siellä kasvaa jopa kuusia. Sen retken jälkeen sain hienotunteista palautetta siitä, kuinka kuulema vadelmia ja kuusia näkee etelässäkin. Silloin ymmärsin karun avotunturin arvon.

Vaikka tässä muistelen alkuajan oppimiskokemuksia, opin toki edelleen joka retkellä jotakin uutta. Ja sitä oikeastaan ihmettelen, kuinka maisemat tuntuvat edelleen tuoreilta. Sään muuttuessa maisema ja sen värit muuttuvat - ja Käsivarressahan sää muuttuu nopeasti. Joskus hienon retkipäivän jälkeen toivon, että saisin säilöttyä sen päivän talteen kuin kesäiset mansikat. Ottaisin sitten talvella esille ja maistelisin. Aiemmin kiinnitin huomioni pitkälti maisemiin, nykyään sen lisäksi koen tyydytystä yhteisöllisyydestä. Siitä, että meillä on ollut hyvä olla yhdessä. Ollaan jaettu jokin arvokas kokemus.

Tämä syksy on ollut Kilpisjärvellä harvinaisen lämmin. Kuulema viimeksi näin lämmintä on ollut viisikymmentä vuotta sitten. Syyskuussakin on voinut retkeillä t-paidassa. Aurinkoisten päivien jälkeen yötaivaalla on näkynyt upeita revontulia. Asiakkaita on riittänyt Hotel Kilpikselle niin paljon, että majoituspaikkoja on välillä haettu lisää lähiympäristöstä.

Kilpisjärven kylällä on juuri valmistunut kyläympäristöhankkeena maisemointiprojekti, jossa esitellään suurtuntureiden alueella viherrakentamiseen sopivia kasvilajeja ja - paikkoja. Osallistuin itsekin talkoisiin istuttamalla kasveja kylän naisten kanssa. Tällä korkeudella puutarhanhoito alkaa mullan hankkimisesta, sillä sitä ei ole ennen kuin muualta tuodaan. Kasvivalikoima on tarkkaan harkittava. Avajaisista tuli menestys, kun vinkkasin parille hotellin ryhmälle avajaiskahvituksesta.

Elokuun 29. 2013

Miten viikko vierähtää niin nopeasti tunturissa? Häviääkö ajan taju intensiivisessä läsnäolossa, kun elämä on tässä ja nyt. Ympärillä pelkkää avotunturia, tunturituuli puhaltelee alati, sää vaihtelee päivän mittaan ja ison huomion vie fyysisten perustarpeiden tyydyttäminen. Elämä on korostetun yksinkertaista, mutta vaatii koko huomion. Muutoin kompastun kivikossa ja olen pulassa.

Sain Kilpissafareilta kyydin Norjan puolelle Guolasjärvelle ja siitä opastuksen Haltin päälle kirjoittamaan nimen kirjaan. Minä rinkka selässä ja kaksi muuta päivärepuilla teimme loistavan reittivalinnan kiertämällä Haltin itäpuolelta loivasti ylös. Matkaa kertyi enemmän kuin suoraan kivikosta nousemalla, mutta rinkan kanssa jaksoin hyvin tätä reittiä. Olin varannut limpparipullon vaikean hetken varalle, mutta sitä ei tullutkaan. Haltin rinteillä riitti monenlaisia, varsin erikoisia ja kauniita kiviä. Poutasäässä ihailimme maisemia, tällä kertaa siis näin kaiken. (Toukokuun alussa hiihdin Haltille pilven sisällä, silloin näin juuri ja juuri seuraavan merkkirisun.)

Kiivetessä ei palellut, mutta ylhäällä pysähtyessä tuuli pakotti etsimään ne kaikkein lämpimimmät vaatteet. Skoolasimme terästetyllä kahvilla - ja oli onnellinen olo. Pitkään haaveilemani asia toteutui. Päiväretkeläiset kääntyivät paluumatkalle, minä jäin rinkkani kanssa vielä huipulle soittamaan muutaman puhelun ja nauttimaan olostani. Omassa rauhassa, avarassa maisemassa. Ajattelin, että minun kiireet loppuivat tähän. Pikku hiljaa laskeuduin Haltin tuvalle. Ei ketään muita.

Seuraava päivä oli sateinen ja tuulinen. Niinpä päätin askeltaa vain lyhyen matkaa Pitsusjärven tuvalle ja lepäillä. Minullahan oli aikaa. Huonon näkyvyyden vuoksi tuntui jännittävältä kävellä kivikossa parikymmentä minuuttia ennen kuin osuin Kalottireitille. Pitsusjärven autiotuvassa olin ensimmäinen tulija ja levittänyt yöpymiskamppeeni jo puoli kahteentoista mennessä. Hymähdin mielessäni, että aika pitkä ilta edessä. Herkuttelin paistamalla lettuja kiireettömässä, paineettomassa olotilassa.

Sitten alkoi tulla väkeä. Kastuneita, väsyneitä, turhautuneita, etelässä aikataulunsa suunnitelleita suorittajia… Tupien täyttymisen seuraaminen ahdisti minua vähän, vaikka toisiin retkeilijöihin onkin mielenkiintoista tutustua ja retkeilijät ovat valikoitunutta väkeä. Illalla aurinko alkoi paistaa. Läksin iltakävelylle lähituntureille, kiipesin Lassavarrin päälle soittamaan. Tällä reissulla opin, että soittaminen onnistuu kyllä, kun kiipeää riittävän korkealle, (noin 900 m). Tuvalla kävin  välillä sulkemassa kaasun pääsulun, mutta aamulla herättyäni se oli taas auki. Yöllä pimeässäkin tuvalle tuli vielä väkeä häikäisevät otsalamput heilahdellen. Heräämisen vuoksi kömmin ulos ja kannatti - täysi kuu heijastui upeasti Pitsusjärvestä. Aamulla särki päätä. Puhuin kuin Runeberg jokaisessa kämpässä, jotta emme lämmittäisi tupaa niin kuumaksi, ettei kukaan pysty nukkumaan. Hyvin toimi koko viikon, onneksi.

Aamulla läksin tallustelemaan vähän kuljettua reittiä itään Kopmajoelle. Maasto oli enimmäkseen helppokulkuista, vaikka seuraavaa merkkipaalua saikin välillä tiirailla. Kopmajoen tuvalla tapasin hyvällä asenteella retkeileviä naisia. Aikaa oli vaikka kuinka ja teltan kanssa naiset aikoivat mennä omia reittejään vähemmän kuljetuilla alueilla. Aamulla hyytävässä tuulessa toinen heistä asteli tyynesti joelle vain pyyhe ympärillään aamupesulle, kun minä hädin tuskin juoksin huussiin lämpimissä vaatteissa. Somaksen seutu on kaunista aluetta. Kuljeskelin tuvan lähellä Seitakivellä, hiekkaharjanteilla ja hiekkarannoilla ihastuneena näkemääni.

Sitten koetti uusi päivä ja matka jatkui kohti Pitsusjärven eteläpäätä itse suunnistaen. Veajetoaivin päältä saatoin taas soitella ja kysellä säätietoja. Poutaa, tuulista, illasta pieniä sateita. Siinä vaiheessa vielä olin ylpeä reittivalinnastani, olihan maisemat huikeat ja en tarvinnut palata samaa polkua takaisin. Pian kuitenkin alkoi kilometrien pituinen kivirakka. Pelkkää kivipeltoa, jossa ei ole maata lainkaan näkyvissä. Työlästä pitemmän päälle. Välillä istuin alas rentoutuakseni, jotta jaksan taas keskittyä jokaiseen askeleeseen erikseen. Lopulta Pitsusjärvi näkyi. Pettyneenä huomasin, että olin kulkeutunut aika lähelle Pitsusjärven tupaa. Se siitä oikaisemisesta! Väsytti ja suututti. En kyennyt antamaan periksi ja menemään Pitsusjärven tuvalle yöksi. Sen sijaan jatkoin matkaani Kalottireittiä pitkin Meekolle.

Pitsusputouksen näkeminen virkisti minua, upea paikka. Puin lämpimästi päälle ja valmistin juhla-aterian tuulen suojassa kallion kolossa: poron kuivalihaa paistettuna ja keitettyä riisiä. Hyvä ruoka, parempi mieli - toimii tunturissakin. Jatkoin matkaa koko päivän vallinneessa kovassa tuulessa. Laskeutuessani Vuomakasjärvelle sää muuttui täysin, tyyntä ja lämmintä. Ei muuta kuin vaatteet pois ja uimaan. Mikä nautinto! Sillan ylityspaikalla oli jälleen huikaisevan kaunista. Istuin alas juomaan kaakaota ja nauttimaan tästä hetkestä. Vaikka Meekon autiotupa oli lähellä, pitkän päivän päätteeksi loppumatka tuntui pitkältä. Meekon pahdan alla kivikossa ymmärsin olla kiitollinen Metsähallitukselle pitkospuista. Sen sijaan autiotuvan sijoittaminen erilleen muista tuvista joen toiselle puolelle harmitti. En alkanut kahlaamaan, vaan jouduin kiertämään lisälenkin sillan kautta ennen kuin pääsin tuvalle. Mahduin hyvin nukkumaan pieneen tupaan.

Aamulla suunnitelmissa oli kävellä itään päin Jogasjärven kautta Porojärvelle. Sitä ennen kuitenkin kiipeäminen Saivaaralle tarkistamaan Kekkosen laatta. Kävelin Saivaaran “ohi” pohjoispuolelta, jätin rinkan näkyvälle paikalle ison kiven päälle ja varmuuden vuoksi merkitsin paikan vielä gps:änkin. Huipulle kiipeäminen sujui helposti, mutta yht’äkkiä alaselässä alkoi tuntua kipua, vihlaisuja. Selkää oli vaikea saada aivan suoraksi. Mitä ihmettä? Onneksi sain keskustella tilanteesta puhelimessa, kun huipulla olin ja ymmärsin palata Meekon tuvalle lepäämään ja venyttelemään. Nyt kannattaisi pysyä muiden vaeltajien kulkemilla reiteillä oman turvallisuuden vuoksi. Laskeuduttuani kauas näkyvälle rinkalle kiersin Saivaaran eteläpuolelta, herkuttelin mustikoilla ja palasin Meekon autiotuvalle. Venyttelin takareisiä ja pakaroita sitkeillä pitkillä venytyksillä. Olo helpottui jonkin verran. Lepo maistui. Väkeä tuli yöksi tuvalle niin paljon, että osa nukkui lattialla. Minulta oli leipä loppunut aika päiviä sitten, sain tosilta vaeltajilta paketin näkkileipää ja kahviakin löytyi tuvasta.

Aamulla jännitti jatkaa matkaa, kuinka selkä kestäisi? Kuljin Meekonjärven autiotuvalta Kuonjarjoelle tapaamatta ketään muuta. Selvisin tuulisesta matkasta kuitenkin hyvin. Kuonjarjoella lämmitin vettä kattilassa ja peseydyin. Olo oli kuin enkelillä! Miten paljon vaelluksella voikaan nauttia ihan elämän perusasioista! Yksinkertainen retkiruokani oli alkanut jo tympäistä minua. Onneksi joku oli jättänyt tupaan spagetticarbonara-pussin, nam! Lepo maistui taas ja nautin olostani avarassa tuvassa. Tekstiviestitkin kulkivat ihan tuvasta käsin, vau.

Viimeisenä retkipäivänä etenin kuin lentämällä. Olin kai saanut siivet selkääni. Yksi retken kauneimmista maisemista osui tälle osuudelle, Tuulihuippujen läheltä avautuva maisema Kilpisjärven suuntaan. Olen katsellut sitä usein kelkka-hiihtoretkillä ja nyt se taas sykähdytti. Pysähdyin Saarijärven tuvalle keittelemään viimeisen kerran ruokaa jauhelihasta ja makaronista. Pari retkeilijää tarjosi pannukahvia, ai kun hyvää. Työkaverini Sanna, joka oli Haltilla alkumatkasta, käveli minua vastaan herkkujen kanssa. Minua aivan nauratti, kun hän levitti polulle banaaneja, eväsleipiä, limonadia, suklaata, keksejä, kahvia… Oli lämmin päivä, halusin viipyä vielä tunturissa. Pulahdin puroon parissa eri paikassa ennen kuin palasimme Kilpisjärvelle.

Elokuun 7. 2013

Kesä on mennyt niin nopeasti. Nyt on jo elokuu ja Pallaksen töiden päättyminen häämöttää. Siis vaihtuakseen ruskaoppaan töihin Kilpisjärvellä! Ja sitä ennen on tarkoitus käydä Haltilla.

On ollut upea kesä. Retkeilyä, mökkeilyä, hillastusta, valoisia kesäöitä, vieraita, rauhaa ja - silmää/sielua hiveleviä maisemia. Huolimatta osa-aikatyöstä olen selviytynyt jotenkin taloudellisesti, vähällä rahalla elämistä olen opetellut jo vuosia. Koetan keskittää huomioni ja tyytyväisyyden tunteeni siihen, mitä minulla on. Tänä kesänä on välttämättä tullut aika uudistaa retkivaatteita, kun vanhat ovat palvelleet loppuun asti kovassa kulutuksessa. Toimivat varusteet lisäävät retkeilyn turvallisuutta ja miellyttävyyttä. Vaelluskegät hankin alkukesästä ja juuri äsken tulin kotiin posket punoittaen uuden kuoriasun kanssa. Levillä oli hyvät alennukset. Lisäksi sain maksettua osan vaatteista marjatuloilla, kun poimin Pallaksella huippuaromikasta korpihillaa myyntiin.

Kesä on ollut pohjoisessakin lämmin, mikä tarkoittaa tällä korkeudella bikinikelejä useana päivänä kesän mittaan. Minä nautin raikkaasta lämmöstä, vähän yli 20 astetta tuntuu miellyttävältä. Olen tutustunut kahteen vähemmän tunnettuun retkikohteeseen Pallaksen lähellä. “Punainen hiekka” on Pallasjärvellä noin puolen kilometrin pituinen hiekkaranta, jossa nimensä mukaisesti hiekka on punertavaa. Matala hiekkapohja jatkuu Pallasjärvellä vaikka kuinka kauas, jaksoin kahlata vain napaan asti. Vesi on virkistävää. Paikka löytyy kartasta, mutta tien varresta opastuskyltti puuttuu.

Toinen “löytö” on Hietajärvi. Vaaleaa hiekkaa ja turkoosina hohtavaa kirkasta vettä. Uusi kaunis avokota, varsinainen helmi. Hietajärvelle kävellään hiekkatietä Ketomellan sillan luota muutama kilometri viihtyisässä mäntymetsässä. Sinnekään ei ole kunnon opasteita tien varressa. Lapin vesissä uinti on virkistävää kesät talvet, vesi on aina viileää.

Nyt ajatukseni hiipivät tulevaan Haltin retkeen. Saan kyydin Norjan puolelle Haltin juurelle Guolasjärvelle ja opastuksen Haltin huipulle. Siitä sitten jatkan yksin hissukseen Kilpisjärvelle pääreittiä pitkin, viisikymmentä kilometriä. Haaveena on käydä ihastelemassa Pitsusputousta ja jos vain sää sallii, kiivetä Saivaaran päälle ihmettelemään Kekkosen muistolaattaa. Toivon sen verran hyvää säätä, että retki toteutuu enimmäkseen miellyttävällä tavalla. Toinen toiveeni liittyy turvallisuuteen. Toivottavasti pysyn terveenä, sillä avun hälyttäminen ei onnistu suurimmalla osasta matkaa. Turvallisuutta lisäävät pääreitillä pysyminen (muita retkeilijöitä ja merkitty reitti), hyvät varusteet, sauvat, retkeilytaidot, kohtuullisen hyvä kunto ja tottumus kulkea tuntureilla. Aion yöpyä tuvissa, silloin saan kuivattua kamppeeni ja tutustua toisiin vaeltajiin.

Heinäkuun 16. 2013
Tajusin yhtäkkiä, että minullahan on monta päivää vapaata - ja hilla-aika kuumimmillaan Rovaniemellä. Sain suureksi ilokseni auton lainaan. Pakastin oli sopivasti tyhjä ja pesty.

Mutta kun minä en tiedä hillapaikkoja! Aikani harmiteltuani äkkäsin, että tilanne ei selviä kotisohvalla käsiä väännellen. On painuttava suolle. Rovaniemellä minulle tuttuja maastoja ovat lähinnä hiihtoladut ja nehän kulkevat välillä soita pitkin. Sama kai se on sieltä kokeilla. 

Astelin suolle ja näin heti oransseja kauniita pilkkuja sammalmättäillä. Mikä riemu! Hyttysöljyä naamaan ja käsiin, ettei soiden valtiaat tee hulluksi. Keräsin ja keräsin, selkää kolotti, hiki teki ihon tahmeaksi ja sääsket ärsyttivät. Suuta kuivasi, kun juotava vesipullosta loppui kesken. Mietin jo, miksen ymmärrä lähteä kotiin, tai edes pitää kunnon taukoja. Sitten ymmärsin, että tällainen niukkuudessa elävä ihminen on taipuvainen ahneuteen. Lopulta riuhtaisin itseni irti suolta, hyvin pesty neliskanttinen jäteämpäri hillaa täynnä. Moneen kertaan toistelin itselleni, että tännehän pääsee uudestaan. Pohdin, olisikohan minulle sopiva diagnoosi hillahulluus tai hillakiima? Ihmisten ilmoille päästyäni kylmä vesi maistui niin hyvältä. Vein maistiaisia siskon pojille ja voi kuinka ahnaasti he hillaa söivät.

Seuraavana aamuna heräsin päänsärkyyn, jonka uskoisin johtuvan liian vähäisestä nesteytyksestä. Hillakuume kuitenkin ajoi minut takaisin suolle, vaikka vettä tihuutti. Löysin entistä isompia hilloja ja lisää näytti olevan kypsymässä. Keräsin kunnes vaatteeni olivat märät ja minua alkoi palella. Kotona asettelin hillarasioita pakastimeen mielihyvän hykkyrässä. Rasian kanteen länttäsin pienen palan maalarinteippiä, johon kirjoitin ytimekkäästi yhden kirjaimen, H. 

Olin aika uupunut omista hillaretkistä ja tuumailin, että voisikohan hillastaminen olla samalla sosiaalinen tapahtuma. Jospa se keventäisi oloa. Sopivasti kahdelle seuraavalle päivälle järjestyi hillaretki kokeneen paikallisen marjastajan kanssa. Toinen etelään ja toinen pohjoiseen Rovaniemeltä. On suuri kunnia, jos joku ottaa mukaansa marjapaikalleen. Ensimmäisellä retkellä pääsin sellaiselle jängälle, jossa hillat olivat suuria kuin mansikat, varsinaisia mollukoita ja juuri sopivan kypsiä. Täydellisiä. Aikamme kerättyämme hillastuskaverini alkoi väsätä nuotiota ja laittoi veden kiehumaan nokipannuun. Pian vesi porisikin, mutta sitten huomattiin, että kahvijauhe oli unohtunut kotiin.  No, paistettiin sitten makkaraa ja hyvältä se maistuikin. 

Toisella “opastetulla” retkellä huomasin hillaa olevan runsaasti, mutta marja alkoi jo osittain kuivua ja pehmetä. Satokausi menee ainakin sillä suolla pian ohitse. Harmittelimme, kuinka paljon satoa jää maastoon, vaikka kaupallisia poimijoitakin liikkuu. Marjaoppaani totesi, että hillan kerääminen on niin raskasta työtä, että hän ei alkaisi kerätä myytäväksi. Vaikka hinta saattaa ostajasta tuntua korkealta, kerääjä tietää noukkineensa jokaisen marjan erikseen melkoisella vaivannäöllä. Saatuamme astiat täyteen siirryimme laavulle paistamaan makkaraa ja juomaan nokipannukahvit - ja parantamaan maailmaa. Lähtiessä oli onnellinen olo. Nyt pakastimeeni ei mahdu enää mansikoita, mustikoita eikä mitään muutakaan. Ensi talvena syön pelkästään hillaa. 

Heinäkuun 3. 2013

Sadetta, sadetta, sadetta… Siitä oli vapaapäivät tehty - ja uni maittoi. Välillä ihmetyttää, kuinka paljon ihminen voi nukkua. Kai siinä akut latautuvat, ainakin jos vastapainona on ollut ruumiillista työtä ja liikuntaa. Ehkä myös jonkinlaista alkujännityksen laukeamista oli ilmassa.

Tunsin olevani onnekas, kun asetuttuani television äärelle sieltä tulikin kaksi Lappiaiheista elokuvaa. Timo K. Mukan romaaniin perustuva Maa on syntinen laulu kuvaa Etelä-Lappilaista maisemaa. Muistan järkyttyneeni lapsena elokuvasta, mm. vasikan silpomisesta lehmän kohdussa ja turvattomuuden tunteesta.

Toinen elokuva, Valkoinen peura sai minut lumoihinsa. Tajusin, kuinka syvän vaikutuksen minuun ovat tehneet kantavat tunturihanget. Hiihtäminen. Avarat maisemat. Tunturituuli. Ei sitä voi selittää, se on koettava itse.

Pääsin sateitten välissä kahdelle pikkuretkelle. Läksin illalla kävelemään Mäntyrovalle Pallakselle nousevan tien varresta. Huono reitinvalinta sisälsi mm. polun päälle taipunutta märkää pajukkoa, ahdistavan paljon soiden valtiaita eli sääskiä ja huonokuntoisia pitkospuita. Sitkeydellä pääsin Mäntyrovan tuvalle paistamaan makkaraa ja vasta siellä sisätiloissa saatoin pysähtyä pukemaan sääskitakin päälleni. Huomasin myöhemmin, että sääsket olivat herkutelleet mahamakkaroillani. Liian lyhyt paita tai liian muheva maha… Purskahdin nauruun luettuani tupakirjasta yöpyjien kommentit: “Sääsket ovat saatanan kätyreitä”. Mäntyrovalla koetin etsiä geokätköä, mutta en sitä löytänyt. Hyvässä piilossa siis. Palasin Pallakselle parempikuntoista reittiä yläkautta. Sääskitakissa kävely piti kyllä sääsket ulkopuolella, mutta olo oli aika kuuma ja näkyvyys sen verran huono, että löin pääni polun yli taittuneeseen puuhun.

Runsaasta nukkumisesta alkoi jo tulla krapulamainen olo. Sään selkiinnyttyä kolmantena vapaapäivänä “pakotin” itseni liikkeelle ylös tunturiin. Aluksi ylös kapuaminen tuntui kovin raskaalta, mutta sitten kehossa alkoi tuntua hyvältä. Juuri tätä kaipasin. Herättelyä, ponnistelua, hikeä ja hengästymistä. Seurasin, kuinka pelastuslaitoksen miehistö haki mönkijällä jalkansa loukannutta retkeilijää. Mönkijällä ajaminen kaltevassa maastossa vaatii kokemusta, ettei ajoneuvo kaadu ja ajaja jää alle. Istahdin tauolle Vatikurun alkupisteeseen ja keskityin kuuntelemaan veden ääniä. Saniaispuskat, ilmeisesti hiirenportaat ja rehevät sammalet saivat puronvarren näyttämään todella kauniilta. Ja - ei sääskiä tällä kertaa! Ihmettelin, kuinka Vatikurun vesi saa alkunsa tunturin sisältä. Vesi vain alkaa pulputa kuin tyhjästä. Sitä ihanaa kehorääkkiä sain kiipeämällä kahden keron huipulle, Taivas- ja Laukukerolle. Sitten maistuikin nuotiolla valmistettu ateria perunasta ja makkarasta. Illan kruunasi Vatikurun sauna ja pulahdus kylmään veteen vesisateessa.

Kesäkuun 26. 2013

Neljän päivän vapaat ja retkeilyt Pallaksen maastoissa on nyt vietetty. Päätin tehdä kevyitä retkiä, jotta lepäilyyn ja palautumiseen jää riittävästi aikaa. Retkeilylläkin voi väsyttää itsensä perusteellisesti, jos ei pidä varaansa. Juttelin yhden pariskunnan kanssa, jotka kävelivät Hetasta Pallakselle ilman yöpymisiä, pysähtyen vain pieniin lepohetkiin. 55 km tallustamista yhteen soittoon tuottaa heille tyydytyksen ja onhan se aikamoinen suoritus sinällään. Toinen näkökulma on lähteä tunturiin ajan kanssa, katsella ja viipyillä. Antaa tilaisuus myös sosiaaliselle elämälle. Retkillä saattaa tutustua uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin, toki moni asia yöpaikassa väsyneenä ärsyttääkin. Kuten tuvan lämmitys niin, ettei kukaan saa nukutuksi!

Ensimmäisenä vapaapäivänäni sää oli varsin tuulinen, joten läksin kävelemään metsään Pyhäjoen luontopolulle. Sielläpä vasta oli kauniita paikkoja. Pikku lammen äärellä kelpasi istahtaa ja kuunnella veden kohinaa. Kaunis niitty ikään kuin tupsahti yllättäen eteen aivan erilaisena maastona. Saniaisviidakko hyvin voivine kotkansiipineen teki myös vaikutuksen. Sääsket ärsyttivät aluksi ja pakottivat etenemään ilman taukoja, kunnes vaivauduin kaivamaan repusta hyönteismyrkkyä. Se auttoi.

Tuntui mukavalta nukkua omassa sängyssä valkoisten lakanoiden välissä, siten kuitenkin lepää parhaiten. Toisena päivänä oli lämmintä, joten kapusin Lehmäkeron päälle ihailemaan maisemia ja nukkumaan päiväunet makuupussissa tunturituulessa! Yhtä makeat unet kuin viime kesänä Bengtskärin ulkoluodolla kallionkolossa. Tunturituuli ja meri-ilma, siinäpä kaksi ihanaa ilmaa hengittää - ja nukkua. Halusin kokemuksen tunturissa olemisesta ilman kiirettä, ilman painetta etenemisestä jonnekin.

Kotimatkalla hengästyin noustessani Taivaskerolle eli Himmelriikille “takakautta”, länsipuolelta. Laskeuduin alas Vatikurun puronvartta nuollen. Mikä äänimaailma ja kuinka kauniita kiviä puron pohjassa onkaan! Minusta tuli samantien Vatikuru-fani. Illalla löylyttelin Vatikurun rantasaunassa, pulahdin viileään veteen ja venyttelin laiturilla auringonpaisteessa.

Sitten aloin jo kovasti kaivata seuraa, joten kolmantena päivänä pakkasin yökamppeet rinkkaan ja mennä tallustelin Rihmakurun kodalle. Matkan pitkittämiseksi keksin kurvata lumiläikkäisen kurun kautta - ja seuraa löytyi, sitähän minä olin kaivannut! Miljoona sääskeä… Rihmakodalle päästyäni ukkonen alkoi jylistä ja vettä ropsahdella. Kodalle tuli yöksi lisäkseni kolme nuorta retkeilijänaista, joten juttuseuraakin löytyi. Alkuyön kaikki vain pyörivät narskuvilla patjoillaan, kun kodassa oli niin kuuma. Vasta aamuyöllä uni vei mukanaan, vaikka välillä piti muutama hyttynen päästää päiviltään. Kotimatkalla kiipesin Pyhäkeron päälle viettämään aikaa. Istuin tuulessa toppatakki päällä, kun taas “vähän” alempana Pallaksen Hotellin ja Luontokeskuksen pihassa tarkeni vallan mainiosti t-paidassa.

Ai niin, pakko lisätä tähän vielä kuvaus sääskien runsaudesta. Paikallisten ihmisten mukaan nyt on sääskiä  enemmän kuin tavallisesti tähän aikaan kesästä. Uutena riesana suuret paarmat parveilevat porojen, koirien ja retkeilijöiden ympärillä. Paarmojen kanssa pärjään pysymällä liikkeessä, kuinka hiljaisessa tahansa. Tosin sääskitilanne vaihtelee hetkestä toiseen, ne katoavat välillä jonnekin palatakseen taas entistä ärhäkämpinä. Pääsin lopultakin käymään Muoniossa ruokaostoksilla ja samalla mukaan tarttui tiheäverkkoinen sääskitakki. Saas nähdä tuleeko sille käyttöä?

Kesäkuun 21. 2013

Olen päässyt jo maistamaan niin työntekoa kuin retkeilyäkin Pallaksen lähituntureilla. Työssä hiki nousee pintaan, kun vaihtaa lakanoita ja pitää hotellia puhtaana reippaaseen tahtiin. Työkaverit ovat todella mukavia, osa vanhoja tuttuja. Asumisjärjestelyyn olen tyytyväinen. Tilaa ja rauhaa löytyy, omassa huoneistossa pärjään kesän askeettisella varustuksella. Täytyy vielä selvittää, kuinka autottomana pääsen välillä ruokaostoksille 30 km:n päähän Muonioon. On tehtävä yhteistyötä autoilevien kanssa. Varasin kotoa mukaan paljon syötävää, etten niin vain jää todelliseen pulaan.

Tänään hotellin pihalla käyskenteli monta kymmentä poroa. Ulkomaiset asiakkat kuvasivat poroja innokkaasti - ja on siinä minunkin mielestäni oma viehätyksensä. Ja haittansa, kun ne peräpäästä pulppuavat papanat tarttuvat kengänpohjiin… Pihaan on tulossa aita terveystarkastajan vaatimuksesta, jotta lika ei kulkeutuisi hotelliin. 

Istun tällä hetkellä ulkosalla kirjoittelemassa. Sääskiä ei ole ongelmaksi asti. Sääskimyrkkyä tulen toki vielä tarvitsemaan. Hoitamattomalla pihalla kukkii kissankäpäliä, vaaleanpunaisina ja valkoisina sekä orkideakasveihin kuuluvaa maariankämmekkää. Tunturissa paras kukintakausi on jo taittumassa. 

Nousin tänään Taivaskerolle katsomaan olympiasoihdun lähtöpaikkaa vuodelta 1952. Ilahduin nähdessäni pulmusia ja narisevan kiirunan. Kapustarintojen piipitystä kuulin runsaasti. Laukukerolla vastaani tuli ihmisten ja vapaina juoksentelevien koirien seurue. En malttanut olla mainitsematta maassa olevista linnunpesistä, mutta se ei tuntunut koirien omistajia huolettavan. Luontokeskuksessa kuulin, että koirat on pidettävä kansallispuistossa aina kytkettynä. Erityisesti nyt lintujen pesintäaikaan ja toisaalta porojen kannalta irrallaan juoksevat koirat saattavat aiheuttaa harmia. 

Yhtenä iltana hikoilin kapuamalla Palkaskeron laelle. Henkeään Pallaksen maisemissa saa haukkoa paitsi nousuissa, myös ihastellessaan  maisemia. Pyöreälakisten tunturien jono, järvien runsaus, maiseman monikirjava sinisyys, metsän lukemattomat vihreän sävyt… Tunnen olevani oikeassa paikassa. Kotini sisustuksessa vallitsevia värejä ovat niin ikään vihreä ja sininen, ne tuntuvat omilta väreiltä. Niissä on hyvä olla. 

Mietin, että voisin ottaa näin aluksi tavoitteeksi huiputtaa lähitunturit. Vuoroaan niistä odottavat Lehmäkero, Pyhäkero ja Pallastunturi. Pidemmillä vapailla aion hyödyntää alueen runsasta autiotupaverkostoa. Olen tietenkin pakannut mukaan retkivälineet ja -muonaa. Kauniilla ilmalla ylös tunturiin, tuulisella ilmalla metsään. Valinnanvaraa löytyy. Huomisen jälkeen alkavilla vapailla kutkuttaa patikoida Hannukuruun saunomaan ja uimaan, katsotaan.

Kesäkuun 14. 2013

Kuinka antoisaa olikaan käydä retkeilemässä luonnonhelmassa! Kaksi vaellusta peräjälkeen ja lopuksi vielä yllätyksenä päätös muuttaa Pallakselle koko kesäksi! Tiedossa on vähän töitä ja paljon mahdollisuuksia retkeilyyn.

Alkumatkan vaelsin ystäväni Marjatan kanssa, joka retkeili rinkka selässä ensimmäistä kertaa. Olisimme halunneet vaeltaa Hetasta Pallakselle, mutta varaustuvissa ei ollut tilaa. Pettymys oli melkoinen, mutta sitten saimme paikalliselta vinkin vaeltaa Hetasta pohjoiseen päin Näkkälän kautta Pöyrisjärvelle. Matkaa kertyisi yhteen suuntaan nelisenkymmentä kilometriä. Maasto olisi enimmäkseen tasaista hiekkakangasta mäntymetsässä ja Pöyrisjärven suunnalla tunturiylänköä. Sillä suunnalla on vain vähän kulkijoita.

Ensimmäiseksi yöksi tallustimme lämpimässä säässä Näkkälän Välituvalle. Vaatimaton pikku tupa, jossa tarinan mukaan kummittelee. Myöhemmin kuulin usealta paikalliselta ihmiseltä, että he eivät suostu pysähtymään siihen paikkaan mistään hinnasta. Luodin reiät seinässä kertovat omaa tarinaansa tuvan historiasta. Muuta hankaluutta emme huomanneet, mutta juomaveden koukkaaminen pusikosta vaati taituruutta ja yöllä uni ei tullut silmään. Tunsimme olevamme onnentyttöjä, kun saimme paistaa vastakalastettua harjusta nuotiossa. Nam! Kiitos kalastajalle!

Toisena vaelluspäivänä hikoilimme hellesäässä. Ilmassa oli painostavaa ukkosta ja vedenottopaikat vähissä. Naama valui vettä, kurkkua kuivasi. Sitten teimme ratkaisun juoda lammista, eikä vatsaongelmia ilmennyt. Näkkälässä tunsimme itsemme nääntyneiksi. Pulahdimme uimaan Näkkäläjärveen ja keittelimme ruokaa polun varrella. Pikku hiljaa ymmärsimme, että emme millään jaksaisi vaeltaa Pöyrisjärvelle saakka.

Päätimme tilata paikalliselta luontoyrittäjältä maastoautokyydin Pöyrisjärvelle. Automatka osoittauti melkoiseksi elämykseksi, vaikkakin hintavaksi sellaiseksi. Kivikkoisella mönkijäuralla pystyi ajamaan vain hitaasti, mutta silti matkustajat heittelehtivät penkissä sivulta toiselle. Vesien ylitykset jännittivät. Matkalla näimme kotkan poronraadolla. Poroja on kuulema nääntynyt nälkään viime talvena aika paljon. Ihastuimme Pöyrisjärven avaraan ja ilmavaan maisemaan sekä hiekkarantaan. Metsähallituksen viihtyisässä tuvassa saimme asustaa kahdestaan. Nyt nukutti makeasti.

Virkistävän aamu-uinnin ja -toimien jälkeen läksimme kävelemään 18 km:n matkan kohti Näkkälää. Kävelimme reippaasti 50 min ja pidimme taukoa 10 min. Rytmi toimi hyvin ja saavuimme Näkkälään vähän yllättäen. Marjatalle tuli ongelmia varpaan kynnen kanssa juuri ennen Näkkälää. Pulahdimme Näkkäläjärvessä ja sitten otimme autokyydin Hettaan. Yövyimme hotelli Hetassa, söimme hyvin, juhlistimme reissua kuohuviinillä ja tapasimme tuttuja. Koko reissun huonoiten nukuttu yö sattui hotelliin, sillä ylellisistä valkoisista lakanoista huolimatta huone oli tukalan kuuma.

Varvasvaivainen ystäväni hyppäsi Hetassa bussiin, mutta minä en malttanut lopettaa vaeltamisen iloa. Päätin vaeltaa vielä Hetasta Pallakselle 55 km, vaikka yösijasta ei ollutkaan varmuutta. Olin autiotupien varassa. Kaupasta sain ruokatäydennystä, Laaksolta venekuljetuksen Ounasjärven yli ja sitten olinkin omillani. Alkumatkan mäntymetsässä taivalsin hikisen kuumassa säässä sääskien saattelemana. Mikä helpotus oli nousta avotunturiin Pyhäkerolla! Sääsket hävisivät ja kulkeminen viileässä sujui sutjakkaasti, vaikka kiipeäminen tunturille tuntuikin työläältä. Ne maisemat ovat omaa luokkaansa. Klassikkoreitti.

Sioskurussa oli hyvin tilaa ja ystävystyin pian muiden retkeilijöiden kanssa. Seuraavana päivänä harpoin vauhdilla Hannukuruun lämmittämään saunaa ja varaamaan petipaikkaa. Tilaa oli hyvin illalla, yöllä myöhään valui lisää porukkaa. Olipa hauska paistaa illalla lättyjä yhdessä uusien ystävien kanssa.

Seuraavana päivänä edessä olikin vaelluksen vaativin osuus, Hannukurusta Nammalakuruun. Minua jännitti olisiko Nammalassa tilaa. Sain kävelykaveriksi toisen reippaasti etenevän retkeilijän. Sää vaihtui ensin vesisateeksi, sitten räntäsateeksi, raekuuroiksi ja lopulta lumisateeksi. Lapin kesä… Tunturikasvien kukinta oli parhaimmillaan. Kurjenkanerva kukki mattoina, hilla valkoisenaan. Tunnistimme matkalla kukkivia kasveja: sielikkö, uuvana, suokukka, suopursu, mustikka, juolukka, puolukka jne. Kiirunat ja riekot pukeutuivat edelleen osittain valkoiseen asuun, joten niitä oli helppo seurata maastossa.

Nammalakurussa oli iltapäivällä hyvin tilaa ja nukuinkin siellä makeat päiväunoset. Illan tullen autiotuvassa alkoi olla sen verran tungosta ja kämpässä lämmintä, että päätimme päivän retkikaverin kanssa siirtyä yöksi Rihmakurun kodalle. Ratkaisu osoittautui loistavaksi.

Viimeisenä retkipäivänä kävelimme reippaasti Pallakselle, olihan siinäkin vielä nousua omiksi tarpeiksi. Minulla on tuttuja niin Luontokeskuksella kuin Hotellillakin - ja edessä yllätys. Heti halausten jälkeen Hotellin toiminnasta vastaavat valittelivat, kun mistään ei saa osa-aikaista työntekijää kerroksille. Ilmoittauduin saman tien halukkaaksi pestiin. Samalla kesäsuunnitelmani muuttuivat kertaheitolla, Etelä-Suomen reissu purjehduskurssineen jää nyt väliin. Käyn vain pakkaamassa kotona tavarat ja lähden Pallakselle koko kesäksi. Vähän töihin ja paljon retkeilemään.